Liikuntakulttuuri ympäröi meitä joka päivä.

On urheiluhallia, vastaan juoksevaa lenkkeilijää ja mediasta päivittäin tulvivaa urheilua. Emme pääse pakoon liikuntakulttuuria ja hyvä niin.

Tarkemmin liikuntakulttuuriin paneutuessamme voimme löytää kolme eri liikuntakulttuurin ulottuvuutta.

Ensin oli varsinaisesti 1950- ja 60-luvuilla muodostunut kilpailun tie, mikä korosti kilpaurheilua, sekä kilpailu- ja valmennusjärjestelmiä.

Kilpailun tietä voimme kutsua perinteiseksi näkemykseksi liikuntakulttuurista, jossa liikunta ja urheilu nähdään yhtenä ja samana toimintana.

Kilpailun tien jälkeen tuli 1970-luvulla kunnon tie, missä korostettiin kunto- ja terveysliikuntaa. Näin liikunta ja urheilu alettiin nähdä toisistaan erillisinä käsitteinä.

Urheilu oli liikuntaa kilpailun vuoksi, kun taas liikunta oli liikuntaa fyysisen kunnon kohentamisen vuoksi; hyvä fyysinen kunto nähtiin itseisarvona.

Näiden kahden liikuntakulttuurin tien rinnalle on noussut kolmas tie, hyvinvoinnin tie.

Hyvinvoinnin tiellä liikunnalla nähdään olevan monia välillisiä tavoitteita, kuten syrjäytymisen ehkäisy, jokapäiväisissä töissämme jaksaminen tai työllisyyden edistäminen.

Nämä kaikki ovat tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, joihin pyrimme löytämään vastauksia.

Yksi asia on kuitenkin todettava.

Nimittäin on ihmeellistä, että pyrimme saamaan vastauksia näihin ongelmiin aivan muulla tavoin kuin liikuntapolitiikalla, vaikka juuri hyvinvoinnin tielle laajennettuaan liikuntakulttuuri pyrkii näitä vastauksia meille antamaan.

Voimme todeta liikuntakulttuurin yhteiskunnallistuneen, mutta silti poliittisessa päätöksenteossa, sitä ei edelleenkään oteta vakavasti.

Liikuntapolitiikka nähdään yleisesti niin sanotusti pehmeänä politiikkana, joka jää kovien politiikanlohkojen kuten talous- ja ulkopolitiikan varjoon.

Meidän olisi nähtävä liikuntapolitiikan arvo yhtenä tärkeänä osana kansakunnan tulevaisuuden suuria haasteita ratkottaessa.

Meidän olisi nähtävä liikuntapolitiikka kovana politiikkana entistä vahvemmin.

Liikuntakulttuurin kolmannen tien tulisi olla yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä: Miten yhteiskunta voisi ehkäistä liikunnan avulla kansalaisten syrjäytymistä.

Miten liikunnan harjoittamisella voisimme edistää töissä jaksamista. Tai miten liikunta voisi olla omalta osaltaan edistämässä kansalaisten työllisyyttä.

Liikuntapolitiikalla olisi näihin kysymyksiin paljon annettavaa, jos poliittisilla päätöksentekijöillä vain olisi todellista tahtoa siihen.

En tiedä, mistä liikuntapolitiikan väheksyminen johtuu. Ehkäpä osasyynä on liikunnan myönteisten vaikutusten näkymisen pitkäaikaisuus.

Olemme jokainen joskus todenneet, että halutut tulokset liikunnan harrastamisesta voivat viedä paljonkin aikaa.

Liikunta ennaltaehkäisevänä toimintana on samassa tilanteessa muiden ennaltaehkäisevien toimintojen kanssa. Niiden arvoa ei laajalti ymmärretä.

On helpompaa laskea toteutuneita kustannuksia kuin toteutumattomia.

Liikuntakulttuurin hyvinvoinnin tietä kulkiessamme päädymme eittämättä siihen päämäärään, että liikunnan pitäisi olla entistä vahvemmin osa sosiaali- ja terveyspolitiikkaa.

On tosiasia, että kasvavat sosiaali- ja terveysmenot pakottavat meidät uudistuksiin.

Rakennemuutokset ovat välttämättömiä, jos haluamme säilyttää nykyisen tasoiset sosiaali- ja terveyspalvelut, niiden parantamisesta puhumattakaan. Paras lääke olisi kuitenkin sosiaali- ja terveysmenojen vähentäminen.

Kansanedustaja Juha Mietoa mukaillen voimmekin todeta, että jos liikkuisimme enemmän, niin hyvinvointimme olisi parempi.

Niin, entistä vahvempi hyvinvoinnin tien huomioon ottaminen sosiaali- ja terveyssektorilla mahdollistaisi tuon vajaan kolmanneksen BKT:stä vievän sektorin menoja vähentämisen. Se on vain tahdonasia.

Tarvitsemme enemmän liikuntakulttuurin kolmannen tien puolestapuhujia valtakunnan päätöksentekijöiksi, jotta tuo tahto vaikuttaisi entistä vahvemmin yhteiskunnassamme.

Kevään eduskuntavaalit antavat meille mahdollisuuden tuohon muutokseen: Se on kansakunnan etu.

Hannu Tiusanen

2. varapuheenjohtaja, Keskustan Opiskelijaliitto