”Useimmilla yliopistojen koulutusaloilla vain 10–30 prosenttia opiskelijoista suoritti aloitustutkintonsa opetusministeriön 5–6 vuoden tavoiteajassa.”

Näin uutisoi Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri 15.10.2012 jyväskyläläisen tutkimustuloksen. Vastaavaa uutisointia on näkynyt mediassa enemmänkin.

En ole yllättynyt, että yliopisto-opiskelu on kriisissä, mutta olen järkyttynyt ongelman laajuudesta. Jylkkäri uutisoi edelleen, että kahdeksan vuoden kuluessa opintojen aloittamisesta aloitustutkintonsa suoritti vain vajaa puolet.

Pitkää yliopistouraa puolustellaan usein opiskelijan oikeutena ajatusprosessin kehittymiseen ja välivuosien mahdollisuuksiin. Todellisuus on, että edellä mainitut lukemat kätkevät sisäänsä monenlaisia ongelmia yliopisto-opiskelussa ja sen rakenteissa.

Itse lähdin aikoinaan pieneltä paikkakunnalta yliopistoon opiskelemaan suurin unelmin ja petyin: opintoja ei tarjottu ja tunsin itseni heitteille jätetyksi.

”Akateeminen vapaus” merkitsi sitä, että työviikko saattoi hyvinkin olla yksipäiväinen (vaikka perinteisesti puhutaan ongelmallisen lyhyistä kolme- tai nelipäiväisistä viikoista yliopistoissa). Opiskelu on ollut tyhjäkäyntiä ilman todellista opiskelurytmiä ja paikkaa.

Opetuksen järjestämisen lisäksi yliopiston haasteena on opiskelijoiden kiinnittäminen tutkimustyöhön. Toisaalta tulisi pitää vireänä kontaktit työelämään, jotta yliopistomaailman opetus ei erkaantuisi liikaa työelämän vaatimuksista.

Myös suomen kielen asema huolestuttaa; opiskelijalla tulisi olla oikeus opiskella niin, että ymmärtää opiskelemansa sisällön – kouluilla tulisi tarjota apua englanninkielisten tenttipakettien tenttimiskäytäntöihin.

Yliopistoissa olisi aika kysyä: kuinka opiskelijamme voivat? Mitä tutkintomme tarjoaa ja mihin siitä valmistuu (jos valmistuu)?

Jokaisen tiedekunnan tulisi pystyä antamaan opiskelijoille selkeää tietoa oman alansa työllisyysnäkymistä.

On vaara, että tällä menolla merkittävä osa yliopisto-opiskelijoista ei löydäkään paikkaansa yhteiskunnassa, tai paikan löytyminen pitkittyy.

Yliopiston rakenteet pitäisi miettiä oppimista ja säännöllistä opiskelua palveleviksi. Jokainen tiedekunta tulisi syynätä rakenteiden osalta: tukevatko rakenteet säännöllistä opiskelurytmiä? Entä opiskeluryhmän toimintaa? Tai opintoihin vaikuttamisen mahdollisuuksia?

Opettajat tulisi vastuuttaa ottamaan ryhmä vedettäväksi vaikka erilaisin palkkauskeinoin: palkka voisi olla sidottuna oman vedettävän ryhmän valmistumislukemiin.

Haastan niin opettajakunnan ja ainejärjestöt kuin erilaiset vaikuttajat aktivoitumaan ja tekemään yhteistyötä toimivamman yliopiston puolesta.

Tulisiko jopa miettiä yliopiston ja ammattikorkean voimavarojen yhdistämistä, jotta turvaisimme säännöllisesti rytmitetyn, opiskelijan hyvinvointia palvelevan opiskelun?

Aino Löppönen

KOL:n liittohallituksen jäsen

(Kirjoitus julkaistu Suomenmaassa 17.4)