Aloitin juuri arkkitehtuurin opinnoissani kuntasuunnittelun kurssin. Se sisältää niin sanotun perinteisen kaupunkisuunnittelun lisäksi monipuolisemmin tietoa maaseudun ja taajaman suunnittelusta.
Pääsemme pänttäämisen lisäksi tekemään konkreettisia suunnitelmia Kaustisen kunnan keskustan kehittämiseksi.
Koin kyseisen kurssin luennolla ahaa-elämyksen liittyen kunnissa tapahtuviin muutoksiin. Muutos koetaan kunnissa usein yllättäväksi kasvuksi, joka lisää niiden palveluja olennaisesti ja tuo lisää asukkaita.
Miksei muutoksen odoteta kuitenkaan ikinä olevan rauhoittumista, valmistumista ikääntyvien asukkaiden ja muiden realiteettien kohtaamiseen? Mahdollisesti joidenkin palveluiden hallittua alasajoa ja välttämättömien palveluiden säilyttämistä?
Kuulin eräästä opinnäytetyöstä, jossa suunniteltiin jonkin Ruotsin kunnan hallittu hiljentyminen. Samalla tavalla kuin kunnan kasvua, myös sen taantumista pitäisi hillitä ja suunnitella.
Suunnittelemattoman hiljentymisen seurauksena suuriakin rakennuksia on jäänyt rapistumaan ja odottamaan parempia aikoja. Niille ei ole löytynyt ylläpitäjää, ja niiden luurangot kertovat jo menneestä elämästä.
Pitäisikö rakennuskantakin päästää kummittelemasta vehreämmille maille, jos niille ei löydy huoltajaa? Purkaminenkin on jonkun maksettava, joten jokin muu ratkaisu on löydyttävä.
Tyhjilleen jääneet liikerakennukset eivät ainakaan lisää minkään tilan viihtyisyyttä ja vetovoimaisuutta.
Hillittävänä ovat kuntien pienentymisen lisäksi keskittämisen aiheuttamat suuret tuotantolaitokset: navetat, sikalat ja muut eläinsuojat. Kyseessä ovat kuitenkin kulttuurimaisemaan pystytettävät hirvittävän kokoiset rakennukset.
Vastaavan kokoisia teollisuushalleja suunnittelee moni arkkitehtitoimisto, mutta kuka suunnittelee navetat?
Onko tässä osasyy siihen, että jokaisessa tuotantoeläinrakennuksen julkisivussa on vakiobetonielementeistä tehty alaosa ja punainen laudoitus? Voisiko tuotantorakennukset maisemoida sittenkin vähän paremmin kuin vain istuttamalla pihaan kaksi koivua?
Elinkeino on toisaalta saanut näkyä maaseutumaisemassa selvästi. Laiduntavat lehmät ja kylvetty vilja ovat tekijänsä ylpeys, eikä niitä tarvitse piilottaa maisemaan.
Toisaalta maatalouden tehostuessa suuret laitosmaiset rakennukset eivät enää ole samassa mittakaavassa saman pihapiirin asuinrakennusten kanssa. Se on kuin yrittäisi syödä keittoa soppakauhalla: periaate tuntuu oikealta, mutta tuntuu että jotkin palaset eivät vain sovi yhteen.
Maaseutua ainakin Pohjanmaalla kuvaa rehellisyys. Jaarittelua ei jakseta, vaan asiat on sanottava suoraan.
Pitäisikö tuotantorakennuksenkin rehellisesti sanoa, että tässä seison enkä aio valehdella olemassaolostani?
Tai pitäisikö kunnan rehellisesti sanoa, että sen huoltosuhde ei riitä enää ylläpitämään kaikkia palveluita? Oikein mitoitetut palvelut ovat kaikkien etu.
Tuija Patana
KOL:n liittohallituksen jäsen
