Muistoja ylioppilaspolitiikan vuosiltani olisi vaikka kuinka paljon. Olen aika laajasti käsitellyt niitä muistelmakirjassani ”Pekka Puska – terveystohtori” (Otava, 2012, luku 8).
Kun aloitin opiskeluni Turun yliopistossa, se oli varsin epäpoliittista aikaa. Lääketieteen kandidaattiseuran puolesta jouduin Turun yliopiston ylioppilaskunnan (TYY) edustajistoon ja hallitukseen. Seuraavana vuonna tuli uusi hallitus, jonka varapuheenjohtajana olin ja jonka puheenjohtajana oli nykyinen kansanedustajakollegani Kauko Juhantalo (keskusta). Seuraavaan hallitukseen tulin puheenjohtajaksi, ja varapuheenjohtajani oli Markku Lehto, joka sittemmin toimi pitkään sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkönä.
Tämä aika oli vielä varsin epäpoliittista, muta kun lopetin puheenjohtajana, rohkaisin ylioppilaskuntaa siirtymään ”parlamentaarisempaan” hallintoon. Siitä vuoden kuluttua keskusta esitti minua SYL:n hallituksen puheenjohtajaksi, mihin tehtävään minut vuonna 1970 tiukan äänestyksen jälkeen valittiin.
Vuosi 1970 oli aikaa, jolloin puoluepolitiikka löi itsensä vauhdilla läpi. Jälkeenpäin on usein sanottu, että siinä mentiin liian pitkälle. Näin varmaan olikin, mutta olimme sitä aktiivisesti ajamassa. Syynä oli yksinkertaisesti se, että tekemällä toiminnan avoimesti puoluepoliittiseksi saatoimme torjua silloisen stalinistisen vasemmiston ”yleisdemokraattisen” vyörytyksen. Samassa tarkoituksessa perustettiin näihin aikoihin myös useita keskustan asiantuntijajärjestöjä.
Vuosi 1970 SYL:n keskustalaisen puheenjohtajana oli muutenkin vauhdikasta aikaa. Ajoimme väellä ja voimalla yliopistojen hallinnon uudistamista. Silloinen opetusministeri Johannes Virolainen oli aktiivisesti tukemassa. Professorikunta oli tiukasti vastaan ja moitti Virolaista mm., että ”teillä poliitikoilla ei ole mitään vastuuta”. Tähän sanavalmis Virolainen sattuvasti: ”Myö kansanedustajat vastaamme äänestäjille vaaleissa kerran neljässä vuodessa. Kenelle työ professorit vastaatte?”.
Hallinnonuudistus raukesi tunnetusti silloin, mutta yliopistojen hallintoa on sen jälkeen paljon kehitetty. Sen ajan SYL:ssä ajoimme aktiivisesti mm. opiskelijoiden asuntoasioita, opintotukea ja YTHS:n asiaa. Kansainvälinen ylioppilaspolitiikka oli myös kiinnostavaa, kun Neuvostoliiton johtaman kansainvälisen ylioppilasjärjestön IUS:n puristuksessa koetimme tiukasti pitää Suomen ulkopoliittista linjaa.
Yhteydet poliittisiin päättäjiin ja mm. keskustalaisiin hallitustahoihin olivat hyvät. Itse sain kunnian olla myös useita kertoja tekemisissä presidentti Urho Kekkosen kanssa. Häntä kiinnostivat monet nuorten ennakkoluulottomat ajatukset. Sain tämän kokea myös Pohjois-Karjala projektin vaikeina alkuvuosina.
Minua ennen oli SYL:n puheenjohtajana ollut Kimmo Eskola, joka jo edusti keskustaa. Minun jälkeeni tuli rivi keskustalaisia puheenjohtajia: Seppo Härkönen, Jorma Ollila ja Marjo Timonen, joka toimii edelleen eduskunnan tiedotusjohtajana.
Aktiivisen ylioppilaspolitiikkavaiheen jälkeen siirryin tekemään ”oikeaa työtä” eli kansanterveysasioiden pariin Kuopiossa, Helsingissä ja myös Genevessä WHO:ssa. Keskustalaiset saivat Pohjois-Karjalasta houkuteltua minut eduskuntavaaleihin ja äänestivät minut kansanedustajaksi vuosiksi 1987-91. Päästyäni eläkkeelle THL:n pääjohtajan virasta oli aikaa vanhalle kiinnostukselle ja nyt toimin siis keskustan Helsingin kansanedustajana.
Ylioppilaspolitiikan muistot ovat hyvin mielessä, ja yhteydet KOL:n, TYY:n, SYL:n ja YTHS:n ihmisiin ovat aina mieluisia.
Pekka Puska
