On aamu. Herään ja tajuan, että nyt on keskiviikko ja koulupäivä. Huomaan kehoni reagoivan tähän tietoon huonosti. Mieleeni tulee paljon negatiivisia tunteita. Kauhua, pelkoa ja vihaa. Ajatuksissani huomaan miettiväni seuraavia kysymyksiä: ”Mitenköhän nolaan itseni tällä kertaa? Nimitelläänkö minua taas tänään koulussa? Toivottavasti kukaan ei huomaa minua koulussa. Sillä jos huomataan, niin se huomio tulee vain kiusaajilta.” Lähden kouluun ja lopulta huomaan, että koulupäivä on ohi ja olen kotona. Koulupäivä oli tavallinen minulle. Kiusaamista täynnä. Huomaan ajattelevani, että mitä minä olen tehnyt väärin ansaitakseni tällaista kohtelua. Pohdin samalla myös, että milloin tämä tuska päättyy.

Tämä edellä kerrottu on vain pintaraapaisu siitä, mitä kiusattu tuntee kehossaan ja varsinkin mielessään koko ajan ollessaan yksin tai muiden ihmisten ympäröimänä. Minun kohdallani tämä maanpäällinen helvetti kesti 4,5 vuotta. Arvet tästä ajanjaksosta ovat edelleen olemassa. Minun tuskani on vähentynyt, mutta se ei luultavasti tule koskaan täysin päättymään. Koen, että kukaan ei ansaitse sitä, mitä minä olen kokenut.

Kun koulussa tapahtuvaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan ei puututa tarpeeksi ja ajoissa, niin seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Yksikin menetetty lapsi ja nuori on aivan liikaa. Tässä tilanteessa aikuiset ovat epäonnistuneet täysin. Koulun pitää olla turvallinen paikka lapsille ja nuorille oppia. On meidän aikuisten velvollisuus osoittaa, että henkistä ja fyysistä väkivaltaa ei pidä missään muodossa hyväksyä koulussa tai sen ulkopuolella.

Juho Väisänen
hallituksen jäsen
Keskustaopiskelijat ry