Perusopetuksemme on hyvin tietopainotteista. Vuosittain oppilaat pänttäävät kirjakaupalla nippelitietoa. Yläkoulun jälkeen me ehkä tiedämme, minä päivänä Pähkinäsaaren rauha solmittiin ja että geeni muodostuu DNA-tikkaista.

Tämän päivän peruskoulutuksen päämääränä on valmistaa tiettyjä lahjakkuuksia painottaen trivialtietäjiä, joiden erinomaisuus ilmenee lähinnä joulun aikaan; silloin meillä on aikaa pysähtyä tietopelin äärelle viettämään yhteistä aikaamme.

Olemme sen tosiasian edessä, että peruskoulutuksemme ei täysin vastaa 2000-luvun haasteisiin. Harvassa työssä tarvitsee olla trivialtietäjä eikä sosiaalisiin kontakteihin yltääkseen tarvita DNA-tikkaita. Sen sijaan tarvitsemme taitoja, joista tärkeimpinä mainittakoon sosiaaliset taidot.

Olemme vastuussa toinen toisistamme. Hyvään yhteistyöhön pääsemme vain, kun hallitsemme itsesäätelytaidot, joihin sisältyy muun muassa tilannetaju. Meidän jokaisen tulisikin miettiä, millaisilla asioilla minä itse voin vaikuttaa siihen, että yhteisö voi hyvin.

Oppiminen on yhteistyötä. Jotta voisimme luoda asioista mahdollisimman laajan kuvan, tarvitsemme erilaisia näkemyksiä. Positiivinen keskinäisriippuvuus lisää luottamusta, joka on pohjana yhteisöllisyydelle. Yhteisöllisyys lisää tunnetta siitä, että olen arvokas ja minulla on oma tärkeä paikka yhteisössäni. Tämä jos mikä luo kestävää hyvinvointia.

Kannustuksen taitoa ei koskaan voida korostaa liikaa. Positiivinen palaute ei vaikuta ainoastaan sen saajaan, vaan se vaikuttaa myös palautteen antajaan. Mitä enemmän näemme positiivisia asioita ympärillämme, sitä paremmalta meistä myös tuntuu.

Hyvän olon tunne on tärkeää, sillä se vaikuttaa suoraan kokemukseen omasta merkityksellisyydestä. Merkityksellisyydenkokemus taas vahvistaa pystyvyysuskomusta. Tunne siitä, että osaan ja pystyn, kannustaa yrittämään.

Itsensäjohtamistaito on myös erittäin tärkeä taito. Jotta pystyisin johtamaan itseäni, tulee minun luottaa itseeni ja omiin kykyihini. Meidän tulee oppia antamaan rakentavaa palautetta ja oppia itsearvioinnin taito. Kun pystymme itse realistisesti arvioimaan tekemisiämme, osaamme samalla ottaa vastaan rakentavaa palautetta.

On hyvä muistaa, että negatiivinen palaute ei ainoastaan nujerra – se estää oppimista. Olisikin jo korkea aika siirtyä virhekeskeisestä arvioinnista onnistumiskeskeiseen arviointiin.

On tärkeää tunnistaa asiat, jotka innostavat, sillä sisäinen innostus lisää motivoituneisuutta ja oppimisen henkilökohtaisuutta. On olemassa yhtä monta tapaa oppia kuin on oppijaa. Tällöin puhumme oppimaanoppimisen taidosta. Pystyäkseni maksimoimaan oppimiskykyni tulee minun tietää, miten opin parhaiten.

Elämme tietoyhteiskunnassa, jossa melkein kaikki tieto on klikkauksen päässä. Siksi tarvitsemme verkko-opiskelutaitoja pystyäksemme erottamaan olennaisen tiedon epäolennaisesta.

Tiedonrakentelutaidon ja ongelmanratkaisutaidon avulla pystymme luomaan johdonmukaisia kokonaisuuksia, jotka palvelevat kokonaisvaltaista oppimista. Työelämässä nämä taidot auttavat kehittämään innovaatioita, joilla on iso merkitys julkiseen talouteemme.

Koulun päämääränä ei saa olla pelkästään oppimäärän täydellinen sisäistäminen vaan tärkeintä on, että nuori löytää itsensä. Tulevaisuuden peruskoulutuksen päämääräksi nostaisin arvokkaan elämän.

Meistä jokainen on vastuussa sen toteutumisesta, se on meidän ihmisvelvollisuutemme. Kun otamme vastuuta itsestämme, yhteisöstämme ja yhteiskunnastamme, se luo merkityksen elämäämme. Voimme kokea, että tekemisillämme ja olemassaolollamme on jokin tarkoitus.

Tarkoituksemme on olla luomassa arvokasta ja hyvää elämää itselle ja muille. Eikö arvokkaan elämän edellytys ole juuri oman merkityksellisyyden kokeminen?

Johanna Karjula

KOL:n 2. varapuheenjohtaja

(Kirjoitus julkaistu Suomenmaassa 20.3.2013)