Koulutuspolitiikassa tulisi muistaa koulutuksen äärimmäisen tärkeä sosiaalipoliittinen luonne.
Miksi meillä on yliopistokoulutusta ja ketä varten? Tämän varsin tärkeän kysymyksen äärellä pyöritteli Tuhatkunnan liittohallituksen jäsen, Tuomas Kuoppala. Nyt puhutaan siis periaatteista. Keskustaopiskelijoille tärkeintä on tasa-arvoon pohjautuvan koulutusjärjestelmän luominen. Jokaisella tulee olla tasavertainen mahdollisuus kouluttautua riippumatta omista lähtökohdista.
Onko tämä tavoite unelmahöttöä nykyisten leikkausten keskellä? Ei ole. Onko tämä tavoite poissulkeva ajatellen laadukasta koulutusta ja tutkimusta? Ei ole.
Oleellista on nähdä suomalainen yliopistokenttä yhtenä kokonaisuutena. Jokaisella yliopistolla on oma roolinsa ja erikoistumisen alansa. Yliopiston tavoitteena on tehdä kansainvälisen tason tutkimusta omalla erikoistumisen alallaan, joka taas tukee opetusta. Kansalliset korkeakoulut eivät kisaile samalla alalla toistensa kanssa vaan kansainvälisesti. Tämä luo ilmapiirin, jossa yliopistojen ei tarvitse olla mustasukkaisia toistensa osaamisesta, vaan parhaimmillaan hyvä käytännöt saadaan jakoon. Nykyisellään tilanne ei tällainen ole, vaan rahoituksesta kilpaileminen on pudotuspeliä, jota voisi kutsua vaikka akateemiseksi darwinismiksi.
Tutkimuksen osalta laadukas työympäristö pystytään turvaamaan myös Helsinkiä pienemmissä yliopistoissa. Tutkimusryhmät ovat hyvin usein kansainvälisiä, jolloin työskentely tapahtuu joka tapauksessa eripuolilla Suomea tai maailmaa. Tärkeätä olisi turvata työrauha tutkimusta tekevälle henkilökunnalle. Tätä tavoitetta haastaa hallituksen leikkaukset yliopistojen rahoituksesta ja tästä johtuvat yliopistojen vähennykset hallintohenkilökunnassa. Tämä haaste on yhteinen niin pienille, suurille kuin keskisuurillekin yliopistoille.
Pari sanaa aluepolitiikasta. Suomen koulutusjärjestelmä on luotu ihmisten välisen tasa-arvon ja alueellisen saavutettavuuden periaatteelle. Nämä periaatteet eivät ole ainakaan Keskustaopiskelijoiden osalta vanhentuneet – päinvastoin. Yhä useampi tutkimus osoittaa, että koulutustaso määräytyy yhä vahvemmin vanhempien koulutustason mukaan ja yksi tärkeä tekijä selittämään korkeakoulutukseen hakeutumista, on saavutettavuus. Koulutuspolitiikassa tulisikin muistaa koulutuksen äärimmäisen tärkeä sosiaalipoliittinen luonne. Tämä on tietysti jokaisen oma arvovalinta.
Oletus Helsingin yliopiston ylivoimaisuudesta suhteessa ”maakuntien” yliopistoihin on elitistinen, mutta ei yllättävä. Se kertoo eniten kirjoittajansa asennemaailmasta, jossa kaikki hyvä on suurta ja sijaitsee ratikan saavutettavissa. Helsingin yliopisto rikastaa Suomen yliopistokenttää, mutta on kuitenkin vain yksi yliopisto kolmentoista muun ohella.
Arttu Karila
puheenjohtaja
Keskustan Opiskelijaliitto