Onko nykyinen, kaikille yliopiston tutkinto-opiskelijoille pakollinen ylioppilaskunnan jäsenmaksu hyvä asia?
Ei. Ei se ole. YTHS-maksun jälkeenkin jäsenmaksu on korkea yhdelle Suomen köyhimmistä väestönosista. Lisäksi sillä usein kustannetaan toimintaa jota on vaikeaa tulkita kuuluvan ylioppilaskunnan lakisääteisen toiminnan piiriin.
Entä onko ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien vapaaehtoinen jäsenyys toimiva malli?
Ei. Ei se ole. Tai no, jos opiskelijakunnan tehtävä olisi tarjota jäsenilleen henkilökohtaisia ja välittömiä etuja rahaa vastaan – eli olla kaupallinen yhteisö – niin tämä malli olisi varsin ok. Mutta opiskelijakunnan tehtävä on ennen kaikkea yhteiskunnallinen. Opiskelijakunnan pitäisi parhaansa mukaan edistää kaikkien opiskelijoiden etua osana korkeakouluyhteisöä ja jopa suorittaa julkisoikeudellisia vastuita, mutta nykyisellään tämän toiminnan kustannukset eivät jakaudu yhdenvertaisesti.
Entä onko pakollinen jäsenyys oppilaitoksen opiskelijakunnassa perustavanlaatuinen ongelma yhdistymisen vapauden kannalta?
Ilmeisesti se ei ole. Tai jos on, niin tätä vapautta on rikottu jo pitkään paitsi ylioppilaskunnissa, myös ammattikoulujen ja lukioiden opiskelijakunnissa. Toisen asteen opiskelijakuntien toiminnan resurssit on turvattu jäsenmaksun sijaan oppilaitosten toimesta, mikä on kriittisin ero toisen asteen opiskelijakuntien ja ylioppilaskuntien välillä – Lukion tai amiksen opiskelijakunnalla on oikeus julistautua vaikkapa feministiseksi siinä missä ylioppilaskunnallakin. Tietyllä tulkinnalla todella moni toisen asteen opiskelijakunta on feministinen jo nyt. Mutta ei tästä sen enempää.Ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat ovat siis Suomessa ainoita, jotka edustavat kaikkia oppilaitoksen opiskelijoita siitä huolimatta, etteivät kaikki siihen kuulu. Tosin, jos opiskelijakunnan jäsenmäärä tippuu alle puoleen oppilaitoksen opiskelijoista, niin on vähän kyseenalaista onko opiskelijakunnalla silloin oikeutusta toimia oppilaitoksen opiskelijoiden edustajana.
Onneksi tämä tilanne on ollut aika harvinainen, sillä opiskelijakunnat ovat voineet luottaa suhteellisen vahvaan jäsenpohjaan johtuen opiskelijakortin tuomista eduista. Siksi onkin vähän ikävää opiskelijakuntien kannalta, että tämä suurin motivaattori liittyä opiskelijakunnan jäseneksi on katoamassa.
Lähivuosina opiskelijakortti tulee olemaan maksuton kaikille opiskelijoille. Tämä rikkoo ehkä itsestäänselvänäkin pidetyn linkin opiskelijoiden edunvalvonnan rahoituksen ja opiskelijaetujen välillä. Eli ei voida pitää itsestäänselvänä, että tulevaisuudessa opiskelijakunnat edustaisivat riittävää osaa opiskelijoista oikeuttaakseen edustuksellisen toimintansa.
Mikäli ylioppilas- ja opiskelijakunnat olisivat ensisijaisesti viihteellistä toimintaa tarjoavia palvelutoimistoja, tämä ei edelleenkään olisi yhteiskunnallinen ongelma eikä mikään. Ongelma muodostuu siitä, että ylioppilas- ja opiskelijakunnat eivät ole koskaan olleet ensisijaisesti viihteellistä toimintaa tarjoavia palvelutoimistoja. Opiskelijakuntien tehtävä on edustaa opiskelijoita – kaikkia heistä, parhaansa mukaan – sekä edistää heidän asemaansa oppilaitoksessa ja yhteiskunnassa.
Huolimatta siitä, minkä arvosanan antaa opiskelijoiden opiskelijaedunvalvonnan ja -edustamisen laadulle, niin aina on voinut luottaa, että joku taho on velvoitettu sitä tekemään.
Mutta miltä kuulostaa opiskelijakunta, joka tekee edunvalvontaa vain kun huvittaa ja muulta toiminnalta liikenee aikaa ja rahaa?
Kun on puhuttu ylioppilaskuntien pakko- tai automaatiojäsenyydestä, on puhuttu lähinnä siitä, että ylioppilaskuntien jäsenyys joko säilyy nykyisellään tai muuttuu ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia vastaavaksi. En ole kertaakaan kuullut kenenkään puhuvan siitä, että ylioppilaskunnan jäsenyyden ja toiminnan rahoittamisen malli voisi olla jotain muuta. Saatika sitten että ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien jäsenyyden ja toiminnan rahoittamisen malli voisi olla jotain muuta.
Vaikka kyllä se voisi. Esimerkiksi sellainen, jonka toimintaedellytykset – lue: vähimmäisresurssit – olisivat oppilaitoksen tai valtion takaamia. Vähän kuten toisella asteella.
Tällaisessa mallissa on kysymysmerkkejä, valtavasti, mutta yhteen kysymykseen se vastaa: Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa olisi tulevaisuudessakin jokin toimija, jolla on mahdollisuus ja velvollisuus edustaa opiskelijoita. Ennen kaikkea, niistä löytyisi yhteisö jonka tehtävänä on yhteisistä asioista keskusteleminen – eli poliittinen yhteisö. Vähän kuten siinä yhteiskunnassa, johon nämä korkeakoulut jäseniään kasvattavat.
Ja pitää muistaa, että jäsenyyskysymyksessä keskeinen asia on nimenomaan ylioppilas- ja opiskelijakuntien toiminnan tulevaisuus, ei valtakunnallisten opiskelijaliittojen tulevaisuus. Kyse on paikallisen koulutus- ja sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta – siitä toiminnasta, joka tulee parhaiten näkyväksi silloin kun sitä ei tehdä. Ja kyse on siitä, että tähän toiminaan löytyy resurssit kaikissa oppilaitoksissa, ei vain niissä, joiden opiskelijakuntien omaisuus lasketaan kymmenissä miljoonissa.
Ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien tehtävä on osallistua korkeakoulun kasvatustehtävään kasvattamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Tämän tehtävän toteuttamiseen valtiota tai korkeakouluja ei ole koskaan velvoitettu asettamaan euroakaan kiinni.
Entäpä jos tämän kasvatustehtävän mahdollistamiseen osallistuisivat tulevaisuudessa muutkin kuin alennuksennälkäiset opiskelijat?
Lasse Heikkilä
Jyväskylän Keskustaopiskelijat
