Politiikan tempo voi joskus hirvittää. Usein yhden päivän tapahtumista saisi kirjoitettua kokonaisen kirjan ja joskus tuntuu, ettei mitään tapahdu kuukausiin. Viime päivien vauhti on kuitenkin tuntunut vaikealukuiselta ja turhan nopeasti etenevältä romaanilta, josta itse kirjoittajalla tuntuu olevan täysin eri näkemys valtavirran tulkintoihin verraten.

Politiikka, siinä toimiminen ja siihen rakentuva valta perustuu aina luottamukseen: eduskunta nauttii kansan luottamusta, ministerit eduskunnan luottamusta. Luottamusta joko on tai ei ole, ja sen rakentaminen vaatii pitkän ajan, mutta sen menettäminen voi tapahtua hetkessä. Poliittisen luottamuksen erikoisuus on ettei luottamus kohtele poliitikkoja samalla tavalla viimeaikainen tapahtumaketju näyttää vahvistavan tämän taas kerran todeksi. Luottamus on elinehto toimivalle poliittiselle järjestelmälle. Valitettavaa on, että tätä on viime viikkojen aikojen murennettu.

On käsittämätöntä, että poliittisessa tehtävässä voi toimia hyväksyttävästi karttamalla siihen kuuluvaa vastuuta keräten pisteet vain onnistumisista. Toiminta, jolla pyritään keräämään ainoastaan irtopisteitä, syytetään virheistä vain muita sekä pyhitetään keinot tarkoituksella aiheuttavat pitkässä juoksussa merkittäviä säröjä koko järjestelmän uskottavuuteen. Luottamuksen heikkeneminen koko poliittiseen järjestelmään ei ole kuitenkaan yksittäisen tapahtumaketjun seurausta, vaikka se onkin erityisen merkittävässä osassa. Laajemmassa kuvassa ajattelemme, että kyseessä on luottamuksen puute politiikassa toimivien keskuudessa – ymmärrys siitä, että koko järjestelmän luottamus rakentuu sen jäsenten välisiin luottamussuhteisiin.

Ymmärrys tuntuukin olevan harvinaista valuuttaa nykypäivän politiikassa. Politiikassa vallitsee tilanne, jossa ääripäät saavat viestinsä kuulumaan kovimmin. Edelleen oman viestin vahvistamiseksi ollaan valmiita kärjistettyyn vastakkainasetteluun, todellisuuskuvan hämärtämiseen sekä toisten suoranaiseen syyttämiseen. Tuntuu, ettei millään ole väliä, jos vain oma pinta pystytään pitämään mahdollisimman puhtaana.

Eriävät näkemykset eivät itsessään ole ongelma, päinvastoin – politiikka rakentuu kiistoille ja eriäville näkemyksille. Ongelmaksi ääripäiden keskinäinen nokkiminen muuttuu silloin, kun vastapuolen näkemyksiä ei edes suostuta kuuntelemaan ja yhteistyöstä kieltäydytään täysin. Todelliseksi katastrofiksi tilanne äityy, jos molemmat ääripäät tekevät itsestään moraalisesti täysin hyveelliset keinoja kaihtamatta. Surullisinta tilanteessa on se, kuinka nämä ääripäät luovat yhteistyössä asetelmaa, jossa ihmisten on valittava, kumpaa puolta ääripäistä lähtevät tukemaan. Politiikka ei ole mustavalkoista joko tai -taistoa.

Poliitikkojen tehdessä virheitä, tarjoutuu muiden puolueiden edustajille aina herkullinen tilanne mässäillä toisen kompastumisista. Virheistä onkin oikeutettua huomauttaa, mutta rajansa kaikella. On syytä pohtia tilannetta, jossa tapahtunut virhe olisikin ollut oma.

Seppo Kääriäinen totesti Twitterissä muutamia päiviä sitten seuraavanlaisesti: “Politiikassa viitataan useinkin saunapaloihin, varsinkin naapurin. Samalla varoitellaan ilakoimasta. Varteenotettava neuvo se onkin. Itse kullakin niitä saunapaloja. Entäs jos ulkorakennus roihuaa tai päärakennuksen nurkka on tulessa? Niinkin voi käydä.”

Kääriäisen ajatuksiin on helppo yhtyä. Ongelma ei ole vielä yksittäisen ministerin tai puolueen vertauskuvallinen mökkipalo. On kuitenkin syytä kysyä, onko luottamus eduskuntaan ja yleisemmin demokratiaan tällä hetkellä palamassa roihuten.

Eveliina Leskelä
Arttu Laaksonen
Miriam Putula